Ihmeekseni olen huomannut, että patalaput ovat keikkuneet suosituimpien tekstien joukossa, eli ne ovat kiinnostaneet jostakin syystä. Minulla on ollut vähän sellainen tunne, että kehtaanko näitä tänne laittaakkaan.
Annoin lähes 90-vuotiaalle äidilleni jouluna yhdet laput ja sanoin, että empä ole ennen patalappuja virkannutkaan, mutta hän muisti, että alakoulussa olen virkannut ja itkenyt kun en osannut.
Nyt täytyy varmaan ottaa asia takaisin ja virkata näitä, vaikka ei tämä nyt kaikkein järkevintä ja käytännöllisntä käsityötä ole, eihän se villainen patalappu nyt kaikkein käytännöllisin ole. Toisaalta eipä näistä minun käsitöistäni mikään ole kovin käytännöllinen.
Koulussa olin, varsinkin alaluokilla, erittäin huono käsitöissä, koko luokka, opettajan johdolla nauroi minun tekemisilleni. Liekö nyt näyttämisen halua, jos joku luokkakaveri sattuisi tämän näkemään, että patalappuja olen ainakin oppinut virkkaamaan :) :)
Ei niin pientä pilaa, etteikö puoliksi totta.
Sanotaan, että aika parantaa haavat, mutta ei se sitä tee. Nukahtaa ne saattavat, mutta heräävät uudestaan. Voin kai kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa teille, jotka opetatte lapsia tai aikuisia, olivatpa he omia lapsia tai muita, älkää koskaan vähätelkö tai naurako jonkun tekemistä. Itsekään en ole tässä puhdas pulmunen ja siksi en olisi oikea ihminen muita neuvomaan, mutta sanon näin kuitenkin. Nyt 67 vuoden kokemuksella tiedän, että väheksyminen ei tuo muuta kun pelkoa tekemiseen ja varsinkin sen näyttämiseen muille.
Aloitin blogin pitämisen vuonna 2007 salanimellä ja en uskaltanut kertoa siitä muille kuin omalle perheelle. Se oli kokeilu, mitä töistäni sanotaan. Olin hyvin arka näyttämään töitäni kenellekään ja valmistauduin siihen, että lopetan blogin heti kun alkaa tulla halveksuntaa ja irvailuja. Silloin olin juuri alkanut tekemään huovutettuja hahmoja ja maalannut olin myös. Ensimmäisen maalaus näyttelyni pidin kirjastossa ja se oli minulle kauhistus, mitä ihmiset sanoo, paljonko saan negatiivista palautetta, sillä olin siitä varma, että töitäni väheksyttäisiin ja joutuisin asuinalueellani naurunalaiseksi.
Ihmeekseni minulle ei naurettu, eikä blogissa ole tullut tähän päivään mennessä yhtään negatiivista palautetta, se on tehnyt minusta aika rohkean. Nyt uskallan näyttää jopa näitä patalappuja.
Olen kuitenkin koko ikäni tehnyt käsilläni jotakin. Menin maalaus kurssille, koska minun oli tavallaan "pakko". Maalasin, mutta en juurikaan näyttänyt niitä kenellekään. Nuorempana ompelin paljon vaatteita itselleni ja varsinkin lapselleni, jotain myös miehelle, mutta luulin niitä aina jotenkin huonommiksi kuin ostetut, mutta rahan puutteen takia ja itseäni toteuttaakseni tein kuitenkin. Jos joku kysyi, sanoin häpeillen, että tämä on vain itse tehty.
Olen erittäin iloinen kun niin monet nuoret tekevät käsitöitä ja uskovat omaan tekemiseen, sitä pitää kannustaa.
